• Ilkka Hanskin Luontoverkko

Uhkaako luontoa biodiversiteetin lisääntyminen?

Muutamana viime kesänä mökkijärvemme rannoilla on näkynyt uusi ilmestys. Äkämystyneen oloisesti rääkäisevä harmaahaikara on tullut tutkimaan vieraiden vesien kalastusmahdollisuuksia. Aika näyttää tuleeko haikarasta pysyvä lisä mökkilajistoomme, ja miten se mahdollisesti vaikuttaa järven ympärillä nyt elävien arkeen.


Kuten monia muitakin lajeja, ilmaston lämpeneminen on saattanut siivittää haikaraa uusiin maisemiin. Esimerkiksi Suomen perhoslajistoon on vakiintunut vuosikymmenen aikana ainakin viitisenkymmentä uutta lajia. Lämpö luo elämälle mahdollisuuksia, ja runsaslajisesta etelästä siirtyy lajeja niukkalajisempaan pohjoiseen. Samalla kylmiin oloihin sopeutuneiden lajien elinmahdollisuudet kavenevat.


Ihmisten suhtautuminen uusiin lajeihin vaihtelee välinpitämättömyydestä ihastukseen ja ärtymykseen. Harmaahaikaraa ällistellään, kultasakaalia voidaan pitää sympaattisena, villisiat herättävät pelkoa aggressiivisesta hyökkäilystä, eläintautien leviämisestä ja vahingoista viljelyksille.


Eläimet eivät ihmisen suhtautumista mieti, ne vain pyrkivät löytämään elintilansa ympäristöistä, joita ihminen muuttaa kaikkialla. Luonnonsuojelualueetkaan eivät säily kokonaan ilmastonmuutoksen, valosaasteen, melun, rehevöitymisen ja happamoitumisen ulottumattomissa.


Luonnonvaraisilla eliöillä on vain kolme mahdollisuutta reagoida ympäristömuutoksiin: sopeudu, siirry tai surmaudu. Huonoin vaihtoehto on surmautuminen, eli lajin kuoleminen paikallisesti tai globaalisti sukupuuttoon. Suomessa sukupuutto uhkaa joka yhdeksättä lajia.


Jos elinympäristön muutokset pysyvät riittävän maltillisina, sopeutuminen voi olla mahdollista. Sopeutujat ovat todennäköisimmin yleislajeja, jotka pystyvät elämään monenlaisissa oloissa, muuttamaan joustavasti käyttäytymistään ja hyödyntämään tehokkaasti kulloinkin saatavilla olevia mahdollisuuksia. Kaupungeistakin tutut rotat ja varikset ovat esimerkkejä sopeutumiskykyisistä yleislajeista. Tällaisten lajien yksilömäärän lisääntyminen voi näyttää elonkirjon runsastumiselta, mutta usein se kielii lajien kokonaismäärän vähentymisestä.


Siirtymistä epäsuotuisaksi muuttuneesta paikasta muualle voidaan pitää myös yhtenä sopeutumisen muotona. Siirtyjien joukossa on yleislajien lisäksi onnekkaita erikoistujia, eli lajeja, joilla on tarkat vaatimukset elinympäristölleen mutta myös kyky siirtyä uusille alueille. Ihminen luokittelee osan siirtyjistä vieraslajeiksi, osan tulokaslajeiksi. Vieraslajiksi määritellään ihmisen toiminnan avustamana siirtyvä laji, tulokaslajit tulevat paikalle omin voimin. Käytännössä on kuitenkin vaikea arvioida, onko vaikkapa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen siivittämänä Suomeen lepattava perhonen vieras vai tulokas.


Siirtyjien ansiosta elonkirjo voi rikastua samaan aikaan kuin alkuperäisemmän lajiston uhanalaistuminen jatkuu. Tämä luo haasteen luonnonsuojelulle ja erityisesti luontoviestinnälle. Lajiston monimuotoisuutta ei voida käyttää samanlaisena yksinkertaisena ja yksiselitteisenä yleismittarina kuin vaikkapa lämpötilaa ilmastoviestinnässä.


Lisähaasteen tuo sukupuuttovelka. Osa nykyisestä lajistosta sinnittelee edelleen sijoillaan, vaikka elinolot ovat heikentyneet niin paljon, ettei tulevilla sukupolvilla ole kummoisiakaan elon mahdollisuuksia. Siirtyjien ja sukupuuttovelan yhteisvaikutuksena tilanne voi näyttää hetkellisesti valheellisen hyvältä.


Ympäristömuutosten kiihtyessä on yhä tärkeämpää viestiä – uutisoida, opettaa ja keskustella – niin, että ymmärtäisimme mahdollisimman syvällisesti luonnon muutosten moniulotteisuuden, tunnistaisimme haitalliset muutokset ja käyttäisimme hyvin mahdollisuutemme haittojen ehkäisyyn. Lisääntyvä tieto auttaa viestinnässä, mutta kyse ei ole pelkästä tiedosta. Harmaahaikaran huudosta haltioituminen on hyvä alku luonnon muutoksista oppimiselle.


Jari Lyytimäki

Johtava tutkija, Suomen ympäristökeskus


Lisätietoa luontoviestinnän haasteista löytyy Hanna-Liisa Kankaan ja Jari Lyytimäen kirjoituksesta Luontoa vaivaa viestintävaje kirjassa Elämän verkko (Hanna Mattila (toim.) Gaudeamus, 2020)

259 katselukertaa